| Ajatus neljästä jalasta on vahvasti inspiroitunut erään kansalaisjournalismin kehittelijän, päätoimittaja Cole Campbellin (1999) kirjoituksista. Campbellin suosikkimetafora on ajatus, että journalismi on kolmijalkainen tuoli eli tiedonvälitystä, tarinointia ja keskustelua. Tämä tuoli ei pysy pystyssä kahdella jalalla. Campbellin ideoiden taustalla vaikuttavat James Careyn kirjoitukset.
Artikkelini tuo esiin niitä pulmia ja mahdollisuuksia, joita journalismin kriittiseen tutkimukseen näistä eri näkökulmista liittyy. Mitä tutkimukselle merkitsee se, että se korostaa jonkin edellä mainituista neljästä journalismin jalasta ja pyrkii palauttamaan muiden jalkojen toiminnan siihen?
Otteeni tässä katsauksessa on tutkimuksen suhteen havainnollistava ja valikoiva, mutta esimerkkien kautta pyrin aloittamaan ongelmien ja keskeisten kysymysten inventaarion.
Journalismi tiedonvälityksenä
- vääristyneen tiedon kritiikki
Journalismi on ainakin sadan viime vuoden ajan rakentanut omaa asemaansa
yhteiskunnallisten instituutioiden joukossa vetoamalla rooliinsa tiedon välittäjänä. Näin se on rakentanut suhdettaan niin yleisöön, jolle tarjotaan tietoja, kuin muihin yhteiskunnallisiin laitoksiin, joilta halutaan tietoja ja joita haastetaan tiedoilla.
Tiedonvälitystehtävän on tehnyt mahdolliseksi yhtä jalkaa journalismin uutisvetoistumisen kanssa kehittyneet asiantuntija- ja viranomaiskoneistojen järjestelmä. Nämä laitokset ovat tukeneet uutisjournalismia tiiviisti pakatulla tietoaineksella ajan henkeen sopivasti istuvalla auktoriteetilla.
Journalismi onkin yhtäältä yksi tällainen modernin yhteiskunnan "tietolaitos", mutta toisaalta se on erityisasemassa. Sen kyky tietää riippuu näkyvästi muiden laitosten tietämisen tavoista. Tämä on melkein kyllästyttävän tuttu väite, mutta kenties 1900-luvun journalismin ymmärtämisen olennaisin pointti.
Tietävät ja edustavat laitokset
puhuvat meille yhteiskunnasta
Yhteiskuntaa esittäviä laitoksia on karkeasti kahdenlaisia: tietäviä ja edustavia. Tietävät laitokset - esimerkiksi erilaiset asiantuntijaorganisaatiot - perustavat auktoriteettinsa siihen, niillä on systemaattisesti kerättyä ja paikkansa pitävää tietoa yhteiskunnasta. Edustavat laitokset puolestaan perustavat puheoikeutensa siihen, että ne esittävät jollain tavalla määrällisesti edustavia käsityksiä todellisuudesta, ja näiden edustavien käsitysten rajaamaan maastoon sijoittuu myös totuus: siksi kyse on edelleen tiedonvälityksestä. (vrt. esim. Hall et al. 1978, 58). "Tieto" palautuu näin tässä näkökulmassa yhteiskunnalliseen valtaan. Edustavien laitosten julkista puheoikeutta voi näet perustella sillä, että vaikka he eivät erityisen kattavasti edustaisikaan yleisön kantojen kirjoa, niiden puhe on tärkeää, koska se vaikuttaa
ihmisten elämään siihen.
Journalismin tutkimus on usein arvioinut journalismin suoritusta juuri "tiedonvälityksen" idean sisältä käsin. Varhainen esimerkki on journalismista ja julkisuudesta paljon kirjoitellut Walter Lippmann, journalisti itsekin. Liberty and The News -kirjassaan (1919), hän piiskasi journalisteja siitä, että nämä eivät ottaneet tai pystyneet ottamaan tarpeeksi tosissaan ajatusta vain tietoa raportoivasta journalismista.
Lippmannin lääke journalismin parannukseksi oli yksinkertainen mutta käytännöllinen. Koska toimittaja ei millään voinut tietää, mitä maailmassa todella tapahtuu, tarvitaan hyvin viritetty, tieteellinen ja kattava asiantuntijakoneisto, joka tuottaa journalisteille luotettavia faktoja. Lippmann halusi näiden julkisten asiantuntijoiden arvioivan myös poliittisen päätöksentekojärjestelmän tekemisiä. Toisin sanoen: "edustavat" laitokset olisi pitänyt alistaa "tietäville".
"Kun hallituksen toimia eritellään tähän tapaan, toimittaja on tekemisissä sellaisen tietovarannon kanssa, joka on jo järjestetty hänen käsityskykyään silmällä pitäen. Toisin sanoen hän pystyy kertomaan "uutisen", koska hänen ja hallituksen tuottaman raaka-aineen väliin on asetettu enemmän tai vähemmän asiantuntijatason poliittinen äly." (Lippmann 1995[1919], 83)
Yhteiskunnallista elämää tarkkailevien "observatorioiden" itsenäisyys asema olisi Lippmannin mielestä pitänyt varmistaa niin suhteessa rahakkaisiin tahoihin kuin viranomaisiin, joista ne kertovat (emt., 84). Ne olisivat myös nauttineet vapautta suhteessa yleisöön. Toisin kuin journalistien, niiden ei myöskään tarvitsisi olla "tylsyyden kauhun" kangistamia. Dramatisoivan ja ymmärrystä hämärtävän otteen sijaan niiden toimintaa ohjaisi pyrkimys työstää yhteiskunnallista informaatiota pidemmälle kuin "sanomalehtimiesten ja heidän lukijoidensa sulatuskyky" antaa myöden (emt., 81).
Asiantuntijat sekä lähteinä
että journalismin kriitikkoina
1900-luvun journalismin voi sanoa seuranneen osin Lippmannin viitoittamalla tiellä, mutta kiintoisasti kritiikkiä soveltaen. Journalismin luottamuksessa koneistojen raportointiin on piirteitä siitä, että uutiset usein todella ovat journalistien sulatuskyvylle valmiiksi muokattuja. Sen sijaan ajatus "observatorioista" toimittajien ja muun yhteiskunnallisen toiminnan välisenä tulkkina on toteutunut heikommin. Pikemminkin toimitukset ovat pyrkineet omineet itselleen Lippmannin observatorioiden roolia.
Vaikka Lippmann puhuukin toimittajien kouluttamisen ja ammattitaidon kehittämisen puolesta (esim. 1919, 89) hänen ajatustensa erityisyys ei niinkään piillyt tieteisuskossa, vaan siitä, että "journalismi oli pelastettava siltä itseltään" (Schudson 1978, 153). Lippmannin ratkaisuehdotuksessa asiantuntijalaitokset toimivatkin paitsi journalismin tiedon lähteinä, myös sen kriitikkoina, kun sillä "kun älykäs järjestelmä paljastaa uutiset lehdistölle, toimii järjestelmä samalla lehdistön tarkkuuden tarkastajana" (Lippmann 1922[1965], 229).
Journalismin tutkimukselle "tiedonvälityksen" näkökulma on tarjonnut sekä etuja että
rajoitteita.
Kriittisen tutkimuksen
kolme pulmaa
Journalismin tutkimuksen kannalta tiedonvälityksen kehyksissä tapahtuvalla kriittisellä journalismintutkimuksella on ansioistaan huolimatta ainakin kolme toisiinsa liittyvää pulmaa.
Ensiksi, journalismilla on hyvin kehittynyt taipumus välttää keskustelua [omasta itsestään].
Toiseksi journalismilla on aika hyvin kehittynyt taipumus "tulkita" vaatimukset objektiivisuudesta omien käytäntöjensä legitimaatioksi. Lippmannin journalismikritiikin aineksista onkin rakennettu kokonainen ideologia tukemaan journalismin toimintaa (vrt. esim. Pauly 1999).
Kolmanneksi sitoutuminen "tiedon" kehykseen sitookin helposti myös journalismin tutkimuksen kriittisen horisontin siihen, mitä yhteiskunnassa kulloinkin tieteenä ja totena pidetään. On kuitenkin selvää, että eri elämänaloilla paradigmat tai sen tapaiset muuttuvat. Mutta niin kauan kuin journalismin tutkimus rajautuu vain journalismin arvioimiseksi "tiedonvälittämisen" kannalta, se helposti rajautuu myös oman aikansa ja sen hallitsevien näkemysten vangiksi. Jos journalismin tutkimuksen tehtäväksi asetetaan journalismin näkökulmien kirjon laajentaminen (ja siten myös journalismin oman toimintatilan parantaminen) ja julkisen puhetilan venyttäminen, rajoite voi olla vakava.
Journalismi (tarinan)kerrontana
- muodon vallan kritiikkiä
Yksi tavanomainen tapa korostaa, että journalismi on enemmän kuin pelkkien tietojen tai tosiasioiden välittämistä, on sanoa, että se on tarinoiden kertomista. Kuten tiedonvälityskin myös ajatus "tarinoimisesta" tarjoaa ainakin ensi silmäyksellä yhteistä maastoa, jossa journalistit ja journalismin tutkijat voivat kohdata.
Toimittajat, jotka kokevat päätehtäväkseen tiedonvälityksen, näkevät tarinointitehtävänsä eräänlaisena "lisukkeena", ainakin kahdella tavalla.
- Ensinnäkin niin, että hyvä juttu on paitsi tiedoiltaan (sisällöltään) painava ja tärkeä, myös hyvin kirjoitettu (hyvä juttu).
- Toiseksi journalistit ajattelevat usein niin, että yleisesti merkittävien uutisten lisäksi journalismi kertoo pysäyttäviä, koskettavia, inhimillisiä ja tunteisiin vetoavia tarinoita. Tarinoiden kautta kuva todellisuudesta täydentyy, tietojen rinnalle tulevat yksittäiset tapaukset, ihmiset omat, subjektiiviset ja yksilölliset kokemukset ja tuntemukset.
Tällaiset käsitykset journalismista tarinankerrontana ovat omiaan pitämään erillään nämä kaksi tehtävää: yhtäällä tiedot (sisällöt ja yleinen) toisaalla tarinat (muoto ja erityinen). Yhteenlaskettuna todellisuus tulee kuvatuksi niin inhimilliseltä kuin objektiiviselta kannalta. Ja vaikka journalismin muodot muuttuisivatkin (välineen muuttuessa tai kehittyessä, jne.) journalismi itsessään ei muutu, koska sen perusta - tiedonvälitys - ei muutu.
Subjektiivisuuden hyväksymisyrityksiä
Erottelu tiedonvälityksen ja tarinoinnin aspektien välillä institutionalisoitui jossain vaiheessa journalismissa esimerkiksi siten, että uutiset kirjoitettiin ilman toimittajan nimeä ja kun juttutyypeissä siirryttiin enemmän "tyylillisesti" tai "persoonallisesti" erityisiin lajeihin, juttuihin kirjattiin näkyviin toimittajan nimi. Vaikka nykyään toimittajan näkyvyys jutun tekijänä myös uutisissa onkin selvästi muuttunut ainakin signeeraamisen kautta, ero tiedonvälittämisen ja tarinoinnin välillä on edelleen kiteytynyt eri juttutyypeissä tavanomaisesti käytettäviin tyyleihin.
Journalismin muuttuminen "objektiivisemmaksi" ja sen historiallinen tendenssi vaimentaa "tarinoivaa" puoltaan on tietysti johtanut myös vastareaktioihin. Eräs eniten puhutuista on Yhdysvalloissa 1960-luvulla virinnyt new journalism, jossa tyylikokeiluilla ja kertomisen näkökulmien muutoksilla oli tärkeä osa. Esimerkiksi tämän lajin journalismista käy Norman Mailerin 1969 Pulizerillakin palkittu Yön armeijat.
Sen ensimmäinen osa on "historia romaanin muodossa", jossa Mailer kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa osallistumassa Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Tämä henkilökohtainen, yksityiskohtainen ja itseironinen tilitys kuvaa sitä, miten kirjailija mielenosoituksen melskeessä joutuu putkaan. Toisessa osassa Mailer puolestaan käy yleisemmin läpi sitä, mistä mielenosoituksessa poliittis-yhteiskunnallisella tasolla oikein oli kysymys.
Journalismi antaa statuksen
"tiedoille" ja "tosiasioille"
Journalistit ovat siis ajatelleet, että tarinointi on tärkeimmilläänkin journalismin kovan ytimen kuorrutusta. Kulttuurisesti orientoituneet journalismin tutkijat puolestaan ovat nähneet, että ajatus tiedonvälityksestä ja faktuaalisuudesta on vain yhdenlaisen tarinoinnin pintaa: että se, mitä journalisti nimittää "faktaksi" saa faktan luonteensa, statuksensa ja uskottavuutensa siitä kerronnan mallista, jolla toimittaja sen esittää. Samalla ne kerronnan ja tarinoinnin tavat, joita journalismi rutinoidusti käyttää, valikoivat tiedostamattomasti koko ajan sitä, mikä saa julkisuudessa "tiedon" tai "tosiasian" statuksen.
Tarina ja tieto ovat modernissa mielikuvituksessa edelleen aika raa'asti ja lujasti toisistaan irrotettuja. Pahimmillaan edellä kuvattu kritiikki lieneekin tukenut sellaista väärintulkintaa, että kaikki faktat olisivat jotenkin "subjektiivisia", ikään kuin kertojan tai kirjoittajan "omia" totuuksia. Ehkä osin tämän vuoksi kerronnallisen näkökulman kritiikin ydin - journalististen faktojen kulttuuri- ja käytäntösidonnaisuus - ei ole juuri ammatillista keskustelua herättänyt.
Kyse näyttäisi olevan hiukan samasta ilmiöstä kuin "tiedonvälityksen" näkökulmassa.
"Kerronnalla", "tarinalla" ja sen suuntaisilla termeillä on niin voimakas paikkansa journalistisen diskurssin omassa järjestyksessä - ja tuo paikka on niin alisteinen tiedonvälityksen idealle - että sieltä käsin ei kerta kaikkiaan "ylety" sanomaan, sitä, että tarinat tuottavat omat faktansa, eikä päinvastoin.
Samaan tapaan kuin "objektiivisen journalismin" idean oli tarkoitus
haastaa journalismia syvällisesti, mutta se tuli usein uudelleentulkituksi ammattikäytännön sisällä, myös rituaalisesta viestintänäkemyksestä ja konstruktivistisesta todellisuuskäsityksestä ponnistava kritiikki yritys on kesyyntynyt journalistien ottaessa sen "vastaan" omaa ammattikäytäntöään oikeuttavassa diskurssissa. Tässä journalistinen diskurssi tekeekin tiettäväksi omaa modernia luonnettaan. Se ei hevillä tunnusta omaa rituaalista tarinallisuuttaan (jonka funktio olisi ennen muuta "vahvistaa" vanhaa yhteyttä), koska journalismia kehystää niin voimakkaasti kytkentä uuteen ja uutisiin. Tarinallisuudella on toki journalismissa tilansa, mutta se ei ole "yhteisen" tai "kulttuurin", vaan enemmänkin yksilöllisen
alueella.
Tutkimus ei ole pystynyt kyseenalaistamaan
journalismin ammattikäytäntöjä
Tarinallisuuden tai kerronnan näkökulmasta tutkimus itsekin helposti ajautuu pulmallisiin asemiin. Viestinnän yhteisyys-aspektista ponnistaen sen on vaikea teoretisoida esiin journalismin "muutoksen" mahdollisuuksien näkemistä. Näin yhteisyys-näkökulmakin korostaa helposti kulttuurin näkyvää horisonttia eikä auta (hiukan tiedonvälityskritiikin rajallisuuden tapaan) kurkottamaan sen taakse.
Muodon kehittelyt sulautuvat yleensä osaksi vanhaa järjestystä ja loogisesti (journalismin muista arkisista reunaehdoista puhumattakaan) ajatus jatkuvasta "avantgardismista" ei oikein toimi. Osin tutkimuksen voimanlähteet ovat myös heikentäneet sitä itseään. Kulttuuristen konventioiden esiin manaamisen keskeinen virike on ollut laadullinen tutkimus, joka on "kuin luonnostaan" johtanut etsimään journalisminkin "tärkeimpiä" merkityksiä yleisön tulkinnoista. Tämä on puolestaan herkistänyt tutkimuksen voimakkaasti sille, millaisia ongelmia yleisön representaatioon liittyy.
Tarinallisuuden näkökulmasta jääkin usein aika epäselväksi, ketä tutkimus itse oikein edustaa tai millaiset ovat sen muut kuin muotoon liittyvät kriittiset sitoumukset. Kun tutkimus on yleisön kulttuurisen monipuolisuuden edessä jäänyt hiukan impotentiksi, se ei ole myöskään pystynyt kunnolla keräämään voimia journalismin ammattikäytäntöjen kyseenalaistamiseen.
Journalismi keskusteluna
- tutkimus dialogin arvioijana
Ajatus, jonka mukaan journalismin pitäisi kantaa vastuuta julkisen keskustelun herättämisestä ja ylläpitämisestä ei uutuudellaan häikäise. Mutta kuten edelläkin, ammattikunnan oma muotoilu käsitteen sisällöstä poikkeaa kiinnostavalla tavalla joidenkin journalismin tutkijoiden näkökulmasta.
Ammattikunnan omasta näkökulmasta journalismin ja julkisen keskustelun välinen suhde määrittyy tavalla, joka muistuttaa hiukan tiedonvälityksen ja tarinoinnin erottelua. Toimituksissa ymmärretään pääsääntöisesti niin, että journalismi erottaa toisistaan tiedot ja mielipiteet, siis "objektiiviset" näkemykset ja "subjektiiviset" näkemykset. Journalistit nostavat jutuissaan julkisuuteen koko joukon myös jälkimmäisiä, mutta useimmiten tietyin ehdoin.
Ääripäissään kyse on siitä, että joko "mielipiteet" ovat edustavia ja painavia, jolloin niistä kertominen sopii luontevasti "tiedon" välittämiseen - tai sitten mielipiteet ovat niin omituisia ja luonteeltaan kuriositeettisia, että niiden poikkeuksellisuus itse asiassa kelpaa kuvaamaan meitä normaaleja. Toki keskustelupuheenvuorojen valinnassa painavat myös sisällölliset seikat: onko puheenvuorossa jotain uutta näkökulmaa tai tarkennusta aiemmin esillä olleisiin kantoihin.
Yhtäältä "mielipiteiden" erottaminen tiedosta korostaa ideaa yksilöllisestä vapaudesta (kukin saa olla asioista sitä mieltä kuin haluaa) ja esimerkiksi yleisönosastolla sanomalehdessä on osin tällainen symbolinen rooli (se kuvaa ja kuvastaa vapaita yksilöllisiä mielipiteitä, todistaa niiden olemassaolon). Toisaalta tiedon ja mielipiteiden erottamiseen liittyy myös arvojärjestys: mielipide on selvästi alisteista tosiasioille: mielipiteet "johtuvat" tiedoista (mielipiteet ovat yksityisiä, tosiasiat julkisia). Näin keskustelu sijoittuu helposti - tarinankerronnan ohella -
journalismin tiedonvälityksen oheistoimintoihin, yleisön "subjektiivisten" tarpeiden palveluun.
Siinä, missä tarinankerronta täydentää journalismin todellisuuskuvaa tuomalla mukaan inhimilliseen ulottuvuuden, keskustelun raportoiminen tuo tosiasioiden keitokseen yksilöllisten mielipiteiden mausteen. Mutta journalismin omakuvaan liittyvän näkemyksen mukaan tiedonvälitys tuottaa keskustelua, uutiset herättävät puheenaiheita.
Areena, näyttämö, peili, ikkuna
vai keskusteleva tietämisen metodi
Vakavasti otettuna journalismin näkeminen keskustelusta käsin merkitsi kuitenkin suurta siirtymää. Sen sijaan, että journalismia ja julkisuutta katseltaisiin areenana, näyttämönä, peilinä tai ikkunana, sitä pitäisikin katsoa keskustelevan tai dialogisen yhteiskunnasta tietämisen yhtenä metodina. Tälle tielle johtaisi, jos otettaisiin vakavasti se "metodi", jolla John Dewey yritti aikoinaan haastaa Lippmannin demokraattisen pessimismin.
Tällöin journalismin niin tehtäväksi kuin sen toimivuuden edellytykseksi tulisi ajatus "julkisoista" (ks. Pietilä & Ridell 1998, Tiedotustutkimus 3/1999), jotka eivät olisi niin hajallaan ja organisoimattomia, että mikä tahansa kysymys kelpaisi (ne tunnistaisivat siis huonon tai tyhmän kysymyksen). Deweyn ja muiden pragmatistien (etenkin Blumerin ([1948], 1999) muotoilemaa julkiso-käsitettä seuraten tullaan myös nähdäkseni vääjäämättä neljänteen näkökulmaan.
Keskustelun idean tutkimukselle tuomia ongelmia vähentää kuitenkin käsitteekseni selvästi se, jos ei keskitytä pelkkään keskustelun "idean" pohdiskeluun. Sellaiset tutkimushankkeet, joissa journalismin julkisen keskustelun virittämisen rooli on otettu käytännöllisesti todesta, johtavat ymmärtääkseni aina ainakin jollakin tasolla käytännössä myös miettimään ja vastaamaan kysymyksiin, jotka koskevat Glasserin esiin manaamaa päämäärien valintaa ja niihin sitoutumista.
Journalismi julkisoiden osallisena
- tutkimus julkisena toimintana
Journalismi on - halusipa se sitä tai ei - aina joidenkin yhteiskunnallisten toimijoiden julkinen resurssi. Poliittisen lehdistön kaudella tämä aspekti otettiin lehdissä tietoisesti ja vakavasti: lehtiä perustettiin levittämään ja kohottamaan juuri tietynlaista tietoisuutta yhteiskunnasta. Kaupallisen uutisvälityksen kaudella ammatillistumistaan korostavat toimittajat ovat opetelleet ajattelemaan päinvastoin: journalismi ei ole minkään ei kenenkään erityinen resurssi.
Tiedonvälitysjournalismin rutiinit ovat kuitenkin käytännössä tehneet ennen muuta
journalismista tiettyjen järjestäytyneiden laitosten ja intressien käytössä olevan areenan. Kannattaa panna merkille, että 1900-luku oli paitsi ammatillistuvan journalismin, myös professionalisoituvan PR-toiminnan vuosisata. Mitä pidemmälle uutisjournalismin aikaa on eletty, sitä paremmin nämä laitostuneet tahot ovat oppineet käyttämään journalismin omaa panosta ja roolia oman julkisuustyönsä kaikupohjana. Ja mitä enemmän julkisuuden muokkaajat ovat kiristäneet otettaan, sitä aggressiivisemmin journalistit ovat vastanneet.
Entä jos entistä laajemmin
hyväksikäytettäväksi?
Julkisuusteorian eräs nurinkurisuus on, että, tiedämme kaikki - niin journalistit, sen
lukijat/kuulijat/katsojat kuin sen kriitikotkin - että "ihan oikeasti" julkisuus on kaikkea muuta kuin tällainen raadollisista eroista ja pyrkimyksistä vapautunut tila. Tämä ei kuitenkaan ole pannut meitä arvioimaan uudelleen koko julkisuuden ideaalia - kenties siksi, että parempaakaan ajatusta ei ole keksitty. Tämä ei myöskään ole pannut meitä arvioimaan uudelleen niitä mittapuita, joilla julkisuutta tutkimme ja arvioimme.
Yritän nyt ottaa varovaisen askeleen vähän arveluttavalta tuntuvaan "tosiasioiden tunnustamisen" suuntaan. Entä jos hyväksikäyttö onkin osa journalismin ja julkisuuden "luonnollista" olemusta? Jos emme tutkimuksessa enää asettaisikaan piiloista normiamme kysymällä, miten tästä hyväksikäytöstä päästään eroon, vaan kysymällä, kuinka journalismi voisi asettua entistä enemmän, entistä laajemmin, entistä intensiivisemmin hyväksikäytettäväksi?
Tutkimuksen kannalta kysymyksen voisi tältä kannalta muotoilla näin: Millaista olisi tutkimus, joka asettuisi joidenkin journalismia hyväkseen käyttävien tai siihen pyrkivien tahojen palvelukseen? Jos journalismi on aina jonkun julkisen toiminnan resurssi, jota käytetään hyväksi, kenen julkisten toiminnan tukemista tai virittämistä journalismin tutkimus voisi tukea? Pelkästään ajatusten muotoilusta käy ilmi, että ollaan äkkiseltään menossa kiintoisalle, mutta aika kaltevalle pinnalle.
Kenen julkinen resurssi ja
miten sitä tutkittaisiin
Parhaimmillaankin tällaisen tutkimuksen menetelmien ja näkökulmien kehittely on journalismin tutkimuksessa vasta alussa. Ainakin puuttuu käsitteellistä mielikuvitusta, jonka varassa erilaisia kokemuksia voitaisiin liittää toisiinsa ja yleistää. Tällä tiellä eteen tuleekin jatkuvasti ongelmia, joiden kohdalla joutuu arvioimaan uudelleen joitakin perinteisempiä ajattelutapoja. Pulmia voi inventoida kysymällä: Mitä menetämme, jos otamme myös journalismin tutkimuksen lähtökohdaksi ajatuksen siitä, että journalismi on - tai sen pitäisi olla - julkinen resurssi?
Ensimmäinen peikko on pelko siitä, mitä tapahtuu tutkimuksen omalle asemalle ja sen kyvylle arvioida journalismia. Jos näet lähdemme siitä, toteamme, että julkisuus yhteisenä neuvottelun areenana (edes ideaalin tasolla) on katoamassa, nousee samassa horisonttiin tutkimuksen ja journalismikritiikin kannalta todella iso kysymys. Mitä tapahtuu journalismin tutkimuksen ja kritiikin arkijärkiselle pohjalle, joka kuitenkin niin usein on kysymys siitä, onko tämän tai tuon asian, ryhmän tai kysymyksen julkisuudessa saama representaatio "reilu" vaiko ei? Jos "ideaali" yhteisestä julkisuudesta - jonka pitäisi olla tasapuolinen - hylätään, meneekö samalla oikeus ja mahdollisuus valittaa "epäoikeudenmukaisesta" julkisuudesta?
Toinen isohko pulma juontuu edellisestä. Se liittyy journalismin tutkimuksen sitoutumiseen.
Tutkimuksesta osa julkisuutta?
Jos journalismin tutkimus voi vähemmän arvioida journalismia "teknisesti" (tasapuolisuuden, monipuolisuuden ja sen sellaisten käsitteiden suojissa), sen on arvioitava journalismia joidenkin omien, arvojen ja arvostusten, hyvän journalismin ja hyvän yhteiskunnan kriteerien suhteen. Ilkeämielinen tai rehellinen sanoisi, että tässä tutkimus vääjäämättömästi menettää uskottavuutensa, että edessä on - taas kerran - uhkakuva tutkimuksen politisoitumisesta. Mutta tältä pohjalta politisoitumisen voi nähdä myös pyrkimyksenä tulla omassa ajassaan ja paikassa relevantiksi.
Vaikka tutkimuksesta näin tuleekin osa julkisuutta, jota se saattaa sekä tutkia että olla tuottamassa, on minusta tärkeä muistaa, että osallistuvakin tutkimus tuottaa tietoa, jota voidaan yleistää - ja kenties se tuottaa vielä kiinnostavampaa ja relevantimpaa tietoa kuin tutkimus, jonka näkökulma on "objektiivinen". Yleistämisenkin voi tehdä omasta, näkyvästä näkökulmastaan. Silloin sitä on vain oltava valmis julkisesti puolustamaan.
Tutkimuksesta varmaankin siis katoaa annos helppoutta ja akateemista turvallisuuden tuntua. Tutkijoiden on entistä enemmän pakko puolustaa näkemystään ja tuloksiaan: niin muille tutkijoille kuin kaikille muillekin relevanteille piireille. Kauhukuva on kokonaan "itsenäisyytensä" menettänyt tiede ja tutkimus. Liioiteltu utopia on sellainen kriittinen ja keskusteleva viestinnän tutkimuksen yhteisö (julkiso), jonka kanssa kannattaa ja on älyllisesti ja käytännöllisesti tärkeää keskustella.
Journalismia tutkiva tutkimus
näyttää olevan laadullista ja paikallista
Kolmas pulma liittyy vielä tulosten yleistettävyyteen ja niiden yleisen merkityksen pohdintaan (ja varmaan tätä kautta myös tutkimuksen resurssien hankintaan). Julkisen resurssin idean kautta journalismia tutkiva tutkimus näyttää jotenkin luontevasti olevan laadullista ja paikallista. Laadullisuudesta sellaisenaan seuraa tietysti tukku jo ennestään tuttuja yleistettävyyden pulmia. Mutta paikallisuudesta ja sitoutuneisuudesta tiettyihin toimijoihin ja prosesseihin seuraa uusia pulmia.
Tutkimuksen tulosten arvioinnissa on syytä voimakkaasti kuunnella juuri niitä ihmisiä ja toimijoita, joiden kanssa on toimittu, kokeiltu tai tutkittu jotain. Mutta tutkimuksen yleistämisen taitoon on jatkossakin kuuluttava se, että arviota tuotetaan myös muista näkökulmista ja että saadaan aikaan näiden erilaisten näkökulmien kiinnostavaa vuoropuhelua.
Millaisia taitoja tällaisessa tutkimuksessa sitten tarvitaan? Artikkelini esiin tuottamat
näkökulmat auttavat ainakin yleisellä tasolla ja alustavasti muotoilemaan joitakin haasteita.
Tutkimuksen pitäisi tuoda esiin
muitakin journalismin tietämisen tapoja
Tutkimuksen perustaitoihin on kuuluttava kyky kriittisesti eritellä ja ymmärtää tiedon tuottamisen eri muotoja. Sen pohjalla täytyy olla ymmärrys siitä, miten yhteiskuntaa koskeva tieto on aina rakennelma, jolla on omat yhteytensä erilaisiin intresseihin ja käytäntöihin. On edelleen mielekästä arvioida sitä, miten esimerkiksi journalismi kirjoittaa pankkikriisistä ja verrata sitä talouden asiantuntijoiden käsityksiin.
Hyvä tutkimus edellyttää tässä kohden, että asiantuntijoiden käsitysten historiallinen diskursiivisuus saadaan esiin. Tämä tiedon konstruktiivisuuden kiertämättömyys on omalla tavallaan tarinallisuuden ja esitystapojen näkökulman haaste "modernille" tiedon ajatukselle. Tiedon kategorian kyseenalaistaminen tutkimuksessa ei saisi kuitenkaan jäädä sille tasolle, että erittelemme näkyviin historiallisesti muotoutuneita diskursiivisia muotoja tai suuria kertomuksia. Historiallisen suhteellisuuden lisäksi tutkimuksen pitäisi pystyä tuomaan esiin toisia tietämisen kehyksiä ja muotoja, jotka journalismin pitäisi ottaa huomioon juuri nyt.
Relevantit fiktiot haastavat
faktuaalista journalismia
Tarinat ja kertomuksellisuus ovat keskeinen inhimillinen resurssi, kun ihmiset toimivat, näkevät itsensä toimivan ja suunnittelevat tulevaa toimintaansa. Sen sijaan, että tarinoimisen annettaisiin liukua journalismin "lisukkeeksi" tai että se varattaisiin ennen muuta menneisyyden ja yksilöllisten muisteluiden esiin nostamiseen journalismin tutkimuksen pitäisi ottaa vakavasti "relevanttien fiktioiden" haaste.
Mikä perinteisen faktuaalinen journalistinen tuotos olisi aiheuttanut yhtä lailla keskustelua nuorten huumeidenkäytöstä kuin Salatut elämät -sarja viime keväänä? Sen sijaan, että kertomuksellisuus viittaisi "vain" omaan itseensä, se on nähtävä yhtäältä tiedon kehystäjänä, julkisten puheenvuorojen virittäjänä, julkiseen keskusteluun osallistumisen muotona - ja viimein tärkeänä julkista toimintaa ja sen mahdollisuuksia rajaavana resurssina.
Julkisen keskustelun näkökulman kannalta niin tutkimuksen kuin journalisminkin etu olisi käsitteellisesti täsmentää sitä, mitä julkisella keskustelulla ylipäätään tarkoitetaan ja millä kriteereillä sitä voitaisiin arvioida (Pietilä 2001, tulossa; Heikkilä & Kunelius 1997). Mutta vielä tärkeämpää on kehitellä menetelmiä ja näkökulmia itse empiiristen julkisten keskusteluiden erittelyyn. Tässä työssä ollaan monella tapaa vielä aivan alussa (ks. kuitenkin Renvall 2000).
Lähtökohdaksi toimiva ja
ajatteleva ihminen, julkison jäsen
Erityisesti "julkisen resurssin" näkökulmasta neljän esiin nostamani näkökulman erot - viimeistään nyt - paljastuvat vain analyyttisiksi. Nimenomaan toiminnassa - niin
yhteiskunnallisessa, tutkimuksellisessa kuin journalistisessakin - tieto, kertomukset, julkinen keskustelu ja pyrkimykset vaikuttaa lomittuvat toisiinsa. Siksi, jos journalismin - ja sen tutkimuksen - haluaa kehittyvän monipuolisesti, olisi kenties aika korostaa tutkimusta, joka kehittäisi realistisempaa ja relevantimpaa julkisuusajattelua: jonka lähtökohta on toimiva, julkisesti asioita ajava ihminen ja ajatteleva, julkisuutta kriittisesti arvioiva vastaanottaja (sanan teknisessä mielessä) - sanalla sanoen julkiso(n jäsen).
Parhaimmillaankin ajatus tutkimuksesta, joka ajattelisi journalismia julkisena resurssina on vasta epämääräinen hahmo. Ajattelen kuitenkin, että tällaisella tutkimuksella voisi olla yksi etu edellä esittämiini näkökulmiin. Sen puitteissa tutkimus tulee monin eri tavoin vedetyksi mukaan julkisuuden tuottamisen käytäntöihin yhdessä erilaisten muiden julkisuuden osallisten kanssa. |
Risto Kunelius on journalismin tutkija ja journalistiikan professori